kultaomenia hopeamaljoissa

Hengellisiä asioita
Tänään on 12.12.2017 00:41

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 2 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Savesta astiaksi
ViestiLähetetty: 19.11.2013 12:58 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 23.10.2013 17:20
Viestit: 2826
    Kuva

Etukansi
Risto Santala

SAVESTA ASTIAKSI

© Risto Santala 1967

Kuvitus: Maija Karma

Kirjana julkaissut Suomen Lähetysseura
ISBN 951-600-450-4
Päällys: Jorma Piironen

Ilmaisjakeluun vihkona julkaissut Myllypaino 1998
Kansi: Johanna Faraj
Sisällys

Esipuhe
Aarre saviastioissa
Valajan kädessä
Kun astia on rikki

ESIPUHE

«Savesta astiaksi« opastaa meidät Nasaretin louhikkoisilta rinteiltä alas savenvalajan yksinkertaiseen työpajaan. Näemme kuinka savi pestään ja vaivataan, pannaan syrjään kunnes se «asettuu«, työstetään valajan pöydällä, kuivataan, esilämmitetään ja poltetaan - ja rikotaankin, jotta se voitaisiin jälleen työstää jalompaan käyttöön. Tämä saven tie on myös ihmisen tie. Koemme savenvalajan työpajalla olevamme Suuren Valajamme kädessä. Ja hän puhuu.

Kun Jumala puhui Moosekselle, hän puhui hänelle «tulen keskeltä«. Ja mies sai yleisohjeekseen: «Kaikki, mikä tulta kestää, käyttäkää tulessa, niin se puhdistuu - mutta mikä ei tulta kestä, käyttäkää se vedessä« (4 Moos. 31: 23). Näin on myös ihmiselämässä.

Nämä kolme pohjoismaisilla Israel-päivillä Vivamossa kesällä 1967 pidettyä raamattutuntia ovat tarkoitetut lähinnä ahdistuneelle ihmiselle. Ahdistushan on aikamme ihmisen uskollisimpia seurakumppaneita. Sanomme silloin tällöin: Vieras tulee ajallaan ja talo elää tavallaan. Mutta ahdistus ei kysele vierasaikoja. Sillä näkyy olevan yleisavain kaikkiin koteihin. Ahdistus ei sinänsä vielä aateloi ihmistä. Mutta se kyllä riisuu. Ja juuri inhimillisen vajavuutemme ja rikkinäisyytemme keskellä voimme kokea savenvalajan huoneen läksyn. Se puhuu siitä, että ahdistuksella on tarkoituksensa. Tätä tarkoitusta olemme yhdessä etsimässä tämän kirjasemme äärellä. Suostuthan matkaseuraksemme.

Helsingissä 5. 9. 1967

R i s t o S a n t a l a

AARRE SAVIASTIOISSA

»Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.»

2 Kor. 4: 7.

Saven osa

Muuan Vanhan ja Uuden testamentin puhuttelevimmista kuvista on sanoma saviastiasta. Myös rabbinistinen perimätieto rakastaa kuva savesta ja saviastioista. Esimerkiksi puhuttaessa toorasta eli Jumalan laista sanotaan: «Tooran sanoma on verrattavissa veteen, kuten on kirjoitettu: 'Kuulkaa, kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen' (Jes. 55: 1) - niin kuin vesi ulottuu maan äärestä toiseen, niin toora ulottuu maan äärestä toiseen - niin kuin vesi tyydyttää sielun, niin toora tyydyttää sielun - ja niin kuin vesi lankeaa 'tipin-tipin', tippa tipalta, ja muodostuu puroista joiksi, niin myös toora: ihminen oppii kaksi oppilauselmaa tänään ja kaksi huomenna, kunnes niistä muodostuu tulviva joki - ja niin kuin vesi väistää korkeita paikkoja ja pyrkii alaviin kohtiin, niin toora kieltää sen, joka luulee paljon itsestään ja tarttuu (hepr. middabbeket 'liimaantuu') sellaiseen, joka käsittää itsensä vähäiseksi; ja niin kuin vettä ei panna hopea- ja kulta-astioihin, vaan astioista halvimpaan, niin toora ei vaikuta muuta kuin sellaisessa, joka suostuu saviastian osaan.« (Shir ha-shirim rabbaa, aalef.)


Vesi pyrkii alaviin kohtiin

Sana toora, joka varsinaisesti merkitsee vain opetusta, voitaisiin hyvin vaihtaa tässä rabbinistisessa kuvauksessa sanaan «evankeliumi«. Evankeliumi ulottuu maan äärestä toiseen, se tyydyttää sielun ja se vastaanotetaan useimmiten «tipin-tipin«. Suomen ja heprean kielissä tarkoittaa sana tippa aivan samaa, vain painotus on hieman toinen. Käsite saarnata tulee hepreassa juuri tästä pisaraa merkitsevästä sananjuuresta. Lehattif, saarnata, merkitsee sananmukaisesti saada aikaan pisaroita. Kostumme saarnoista vain tipoittain. Kuitenkin näistä pienistä päivittäisistä siunauksista koostuu vähitellen yli elämämme äyräitten tulviva virta. Aina silloin tällöin elämässämme saamme kokea psalmin 23 mukaisesti: «Minun maljani on ylitsevuotavainen.« Ihmeellisintä evankeliumissa on kuitenkin se, että se annetaan astioista halvimpaan, niiden sydämiin, jotka käsittävät itsensä vähäisiksi.

Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin - «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.

Kun ajattelemme Jumalan työtä omassa elämässämme, kysymme:

Miksi Jumala valitsi juuri saven?

Erään hengellisen laulun sanat ovat soineet usein sydämessäni:

Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan,
Kun Sinä lunastit mun -
Valitsit minut ja valitsit huonon,
Vaan oli valinta Sun,
Kaikessa rikoin ja kaikkea puutun,
Vaan olen sittenkin Sun.

Kun Jumala tahtoi tehdä maailman ihmeellisimmän taideteoksen, hänelle kelpasi maan tomu. Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se merkitsi käytännössä sitä, että hän kykeni näkemään tuossa maan tomussa oman kuvansa jo ennen kuin hän koski siihen. Jumala on siitä merkillinen, että hän näkee elämän lupauksia sielläkin, missä ihminen näkee vain kuolleen ja kuivan maaperän. Siksi Jumala valitsee sen, «joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on« (1 Kor. 1: 28).

Jumalan kunnia näkyy siinä, että hän synnyttää elämän maaperään, jossa inhimillisten laskelmien mukaan ei ole mitään elämän lupauksia.

Olen monesti ihmetellyt Vanhan testamentin suuria naishahmoja. Kun heidät valittiin kantamaan sydämensä alla sittemmin suuria Jumalan miehiä, heidät johdettiin sitä ennen menettämään kaikki inhimillinen toivonsa äidin osastaan. Aabraham oli sadan vuoden iässä ja hänen vaimonsa 90-vuotias, kunnes «Herra piti Saarasta huolen, niinkuin oli luvannut« (1 Moos. 21: 1). Iisakilla oli suuri tuska vaimonsa tähden, ja «hän rukoili Herraa« Rebekan puolesta, sillä tämä oli hedelmätön. Huokauksiin vastattiin 20 vuoden kuluttua. Myös Jaakobin vaimo Raakel oli kauan hedelmätön ja «taisteli Jumalan taisteluja«, kunnes Jumala «muisti Raakelia ja kuuli häntä« antaen rukousten lapsen Joosefin. Mooseksen äiti joutui luopumaan lapsestaan ja hylkäämään hänet Niilin virtaan, mutta «Herra veti hänet ylös vedestä«. Elkanan vaimo Hanna oli lapseton. Mutta hän «rukoili Herraa mieli murheellisena« ja «itki katkerasti«, «vuodattaen« sydämensä Herran eteen. «Ja Herra muisti tätä« (1 Sam. 1. luku). Niin syntyi muuan Vanhan testamentin suurimmista Jumalan miehistä, Samuel.

Kuva

Hanna vuodatti sydämensä Herran eteen

Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat jo vanhoja, kunnes Jumala puhui miehelle temppelissä: «Sinun rukouksesi on kuultu, ja vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle pojan - ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta« (Luuk. 1: 13-15). Näin syntyi Johannes Kastaja, josta Jeesus sanoi: «Ei ole vaimoista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja« (Matt. 11: 11). - Näyttää siltä, kuin näiden vanhempien rukoukset ja kymmenten vuosien takaiset siunauksen pyynnöt olisivat kerääntyneet runsain mitoin heidän lastensa elämään. Ehkä juuri siksi Jumala näki hyväksi kuljettaa heitä ahdistusten kautta.

Jumalan lupausten edessä ihminen joutuu aina ensin riisuuntumaan inhimillisistä laskelmistaan. Vasta silloin alkaa usko, kun ollaan mahdottomuuksien edessä, ja vasta silloin Jumala näkyy toimivan, kun ihminen suostuu antamaan hänelle täyden kunnian. Johannes Kastajan isä joutui huudahtamaan: «Kuinka minä tämän käsittäisin? Sillä minä olen vanha ja minun vaimoni on iälliseksi tullut.« Emme kykene luotaamaan Jumalan syvyyksiä, ja tuskin sitä meiltä edes odotetaan - mutta on hyvin murheellista, jos kadotamme uskon ihmeitä tekevään Jumalaan.

Myös Messiaan syntymän piti olla ihme, jossa kuollut maaperä puhkeaa elämään. Muistan, miten vuoden alussa kuollut ystäväni, rabbi Jechiel Goldin innostui kerran keskustelussa selittämään Jesajan kirjan 53. luvun johdantosanoja: «Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta.« «Tämäkin puhuu Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä«, hän sanoi, «niin kuin erämaata ei kynnetä, ei kylvetä eikä kastella, niin Messiaankin tuli syntyä ihmeen kautta.« «Mitä heille ei ole ikinä kerrottu, sen he saavat nähdä« (Jes. 52: 15).

Meidän Pohjolan savimaiden äärillä kasvaneiden on vaikea luonnostamme käsittää, miten suuren vaivan Pyhän maan savenvalaja joutuu näkemään, ennen kuin hän saa käyttökelpoista savea. Voi miltei todeta kuin Hesekiel: «Siitä on ollut vaivaa väsymykseen asti« (24: 12).

Olen vuodesta 1954 lähtien ollut Nasaretissa asuvan savenvalajan säännöllinen vieras. Tekisi melkein mieli sanoa, kuten useita keramiikkatehtaita Tunisiaan perustanut lähetyssaarnaaja Paul Ferrée: «En ole koskaan ollut niinkään kiinnostunut ruukuista, vaan lähinnä niiden tekijöistä.« Ruukun tekijöillä on omat salaisuutensa, jotka ovat siirtyneet usein satojen vuosien aikana pojalta pojalle. Muuan visusti varjelluin salaisuus on hänen savenottopaikkansa.

Eräänä päivänä lupasi Nasaretin savenvalajamme ottaa minut mukaansa savenottopaikalleen. Olin odottanut, että tiemme vie kohden laaksoa. Mutta toisin kävi. Jouduin ajamaan autollani melko kauas kaupungista huonoa kärrytietä. Erään louhitun rinteen äärellä pysähdyimme. Miehen kasvot kirkastuivat, ja hän otti käteensä tien poskessa olevaa soraa. Sitä hän hyväili. Samalla hän kertoi, miten hän ajaa tuon tuostakin täältä salaa kuorman pihaansa. Kukaan ei tiedä hänen savensa salaisuutta. Miltei kemistimäisen tarkasti hän selitti tuon soran rakennetta ja niitä ominaisuuksia, mitä hän saa siitä «irti«. Samalla hän eritteli myös ympäristön rinteiden viat omaan soraansa verrattuna. Mielessäni koin pettymyksen: «Tokko tuosta kalkkipitoisesta kivimurskasta mitään savea saa.« Myöhemmin totesin mainitsemani lähetyssaarnaajan Paul Ferréen käydessä Israelissa, että savenvalaja ajattelee aina saveansa. Paul Ferrée oli nähnyt lähellä Siinain vuorimaata laajan kerrostuman, mikä oli «jalointa valkeata savea, mitä voi löytyä parhaaseen keramiikkatehtaaseen«.

Mutta jäin kysymään Nasaretin rinteellä: «Miten tuosta kivimurskasta saa savea?« Savenvalajan pihalla näin vastauksen.

Kuva

Savi on pestävä

ennen kuin se kelpaa valajan pöydälle. Tultuamme takaisin Nasaretiin ohjasi savenvalajan oppipoika minut talon sivustalle. Siinä oli pari terävällä lapiolla maahan kaivettua noin yhden neliömetrin kokoista kuoppaa. Nuo kaivannot täytettiin ensin vedellä. Siihen oppipoika mätti kivisoraansa. Tämä liotusvaihe sai kestää useamman päivän. Sitten oli vuorossa saven pesu. Pitkittäin halkaistuissa peltitynnyrien puolikkaissa tämä jo suurelta osalta liotettu savivelli hierottiin ja pestiin osa osalta. Savenvalajan ja hänen oppipoikansa sormet löysivät tuon tuostakin seoksesta liukenemattomia kivensiruja, jotka eroteltiin sormilla syrjään pois heitettäviksi. Kun koko savivellimassa oli pesty, se jätettiin jälleen kuoppaan «seisomaan« ja «asettumaan«. Aurinko haihdutti siitä liian kosteuden. Niin siitä tuli tiivis massa, joka halkeili lupaavasti kuopan pohjalla osoittaen jo ilmeisiä saven ominaisuuksia. Vasta tämän «sitkistymisvaiheen« jälkeen alkoi varsinainen saven käsittely:


Pesty savi asettumassa kuopassaan

Savi oli vaivattava

Savenvalajan työhuoneen yhdellä seinämällä oli pino määräkokoisia «möykkyjä«, savipaakkuja, jotka odottivat siinä vuoroaan. Vuorotellen tuli kunkin möhkäleen osaksi joutua savenvalajan käsien vaivattavaksi. Olin monesti ihaillut valajamme pitkiä jänteviä sormia. Nyt nuo samat kädet «tallasivat« ensin kämmenillään savipaakun leveäksi leiväksi, tämä rullattiin sitten pitkulaiseksi kääretortuksi, «nyrkkeiltiin« osa osalta pehmeäksi, jälleen «tallattiin« kämmenillä ja tehtiin pitkulaiseksi kääröksi. Aina välillä savenvalajan herkät kädet löysivät pienen kivensirun muutoin yhtenäisestä ja jo notkistuneesta savimassasta. Jos tällainen siru jää seokseen, se repii valuvaiheessa astian kyljen auki. Näin lienee myös kristityn elämässä. Juuri niinä aikoina, kun olemme Valajamme käsien vaivattavina, löytyvät hengellisen elämämme suurimmat viat. Sisimpämme syvyyksistä sukeltautuu itsekkyyden ja pyhittämättömyyden alueita, jotka muutoin olisivat jääneet salaan. Tavallisesti sydämemme on, niin kuin Ps. 119: 70 toteaa, «turta kuin ihra«, syntimme ja itsekkyytemme ei häiritse meitä oikealla tavalla. Mutta kun Jumalan käsi vaivaa meitä, toteutuu 2 Kun. 22: 19: «Koska sinun sydämesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä - ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua, sanoo Herra.«


Oppipoika suorittamassa saven »jälkivaivaamisen»

Jumalan miehen Jeremian täytyi joutua kuninkaan pojan, Malkian, kaivoon ja vajota liejuun (Jeremia 38), ennen kuin Jumala saattoi lähettää neekerinsä Ebed-Melekin nostamaan hänet liejusta. Ja Herran temppelin ylivalvojan, Pashurin, piti lyödä profeetta Jeremiaa ja panna hänet jalkapuuhun, ennen kuin tämä Jumalan lähettiläs koki: «Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut« (Jer. 20: 7). Jumala vaivaa nimenomaan niitä, joita hän tahtoisi käyttää. Apostoli Paavali oli oleva Herran «valittu ase kantamaan hänen nimeään pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen.« Siksi Ananias sai kuulla hänestä etukäteen sanat: «Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden« (Apt. 9: 16).


Jeremia nostetaan liejusta

Muuan ajattelija on sanonut, että ihminen «on saanut silloin paljon elämältä, kun hän on saanut osakseen kärsimystä.« Vaivattuna oleva ihminen saa Jumalan aarrekammiosta salattuja rikkauksia, joita ei kykene mikään tämän maailman «pikamyymälä« ja «sekatavarakauppa« antamaan. Savi on vaivattava, jotta se suostuisi mestarin käden muovattavaksi. Vaivaamaton savi murenee valajansa kosketuksesta.

Jeremian sana: «Sinä olet taivutellut minua«, kuuluu hepreaksi: «Pititani Adonai vaepat; chazaktani vatuchal«, 'Sinä olet puhunut minut yli, Herra, ja minä olen tullut ylipuhutuksi; olet käyttänyt voimaasi ja saavuttanut tarkoituksesi'. Nykyhepreassa sana peti merkitsee ihmistä, joka voidaan «puhua yli«. Kristittyinä olemme hyvinkin kovakorvaisia, ja Jumalan täytyy usein käyttää kovaa kieltä ennen kuin suostumme hänen nuhteisiinsa.

Olemme useinkin «paatuneet kristityiksi«, kuten runoilija Kurkisuonio sanoo eräässä runossaan. 1 Sam. 25: 37 kertoo Naabalista, jonka sydän «kuoleutui hänen povessaan ja hän ikäänkuin kivettyi«. Miten paljon Jumalan tuleekaan käyttää voimaansa meihin, ennen kuin hän on saavuttanut tarkoituksensa. Jumalan on usein helpompi saada kiitos julkijumalattoman huulilta kuin itsevarmaksi paatuneelta kristityltä. Arka tunto Jumalan edessä kuuluu aina elävään kristillisyyteen. Miten lämmittävää oli kerran, kun sain kehotuksen omistaa eräälle kristitylle liikemiehelle Smyrnan seurakunnalle omistetun sanan Ilm. 2: 9: «Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi - sinä olet kuitenkin rikas.«

Jokaisella kristityllä on Raamatussaan joitakin jakeita, jotka ovat merkinneet hänelle paljon elämän ratkaisuvaiheessa. Olen saanut kolmesti kuulla erään psalmin sanan valmistautuessani matkalle juutalaisasian merkeissä, kahdesti ehtoollispöydässä ja kerran lähtöaamun radiohartaudessa. Tuo merkillinen sydäntä lämmittänyt sana kuuluu: «Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat. Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.« Nähtävästi kristityn «pyhä matka« on suurelta osalta kulkua Kyynellaakson teitä, mutta kyyneleet muuntuvat siunauksen lähteiksi. Ranskankielisessä Raamatussa käytetään sanontaa «ils transforment«. Jumala «transformoi«, «muuntaa« elämämme ahdistukset siunauksiksi. Juuri siksi Suuri Valajamme vaivaa omiansa. Saven ominaisuuksia ei voi tuntea, ellei sitä tunnustele ja ikään kuin «maista« sormillansa. Saven tulee olla joustava, kimmoisa ja sitkeä - sen tulee elää ja «itkeä«. Muutoin se ei luo elämää.

Mutta vaivattu savi ei pääse heti valajansa pöydälle.

Savi on pantava syrjään,

missä se aivan kuin «tasaantuu«. Siinä nurkassa se odottaa kokoonkäärittynä vuoroaan. Savenvalajan työhuoneessa vieraileva ei tavallisesti kiinnitä mitään huomiota noihin osittain säkkikankaalla peitettyihin savimöykkyihin. Kuitenkin ihmisen tie on tuon saven tie. Muuan elämän keskeisimpiä läksyjä on syrjässä olemisen läksy. Kun seuraa saven tietä Nasaretin vuorten rosoisilta rinteiltä israelilaisen kodin pöydälle, havaitsee, miten monta kertaa savi joutuu odottamaan. Syrjässä oleminen ei merkitse hyljätyksi joutumista. Saven maailmassa on omat sisäiset lakinsa, joita ei voi ohittaa. Samaa koetaan myös Jumalan valtakunnassa.

Aabraham oli 75 vuoden vanha Herran puhuessa hänelle Harranissa. Suurin osa hänen elämäänsä oli rasittavaa erämaataivalta. Joosefin tie johti kaivon, orjuuden ja vankikuopan kautta vapauteen. Mooses koki pakolaisen osan lyötyään egyptiläisen miehen kuoliaaksi. Hän sai olla kauan lammaspaimenena Midianin maassa. Johannes Kastaja valmistettiin erämaassa tehtäväänsä. Apostoli Paavali meni pian kääntymisensä jälkeen kolmeksi vuodeksi erämaahan, ja vasta neljäntoista vuoden kuluttua hän meni ylös Jerusalemiin, missä hän teki selkoa ensimmäisestä lähetysmatkastansa. Siellä hän sai apostolien tunnustuksen ja tehtävän toimia pakanain apostolina. Näiden Jumalan miesten elämästä opimme, että he joutuivat olemaan usein ja kauan aivan kuin syrjässä varsinaisesta hengellisestä liikehtimisestä. Normaalissa sodankäynnissäkin suurin osa sotilaan ajasta kuluu «asemissa« ja samoissa vanhoissa juoksuhaudoissa. Suurin osa taistelusta on odottamista, vain pieni osa toimintaa. Juuri nämä odotusajat ja se, miten kristitty käyttää hiljaiset, tavallisen elämänsä arkihetket, tekevät hänestä sen kristityn, mikä hän on.


Syrjässä olemisen läksy

Jumalan valtakunnan sisimpien siunauksien kokemiseksi ei ole mitään «pikatietä«. Pyhät ovat muinoinkin kilvoitelleet vuosikausia voidakseen tajuta salattuja Jumalan teitä. Miksi nykyajan ihmiselle olisi tarjolla oikotie? Saven maailmassa on omat lakinsa.

Savi kapinoi pakkoa vastaan

Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.

Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«

Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.

Miten sitten saven tulisi olla valajansa kädessä? Sen tulee olla «asettunut« ja tyyntynyt. Muuan savenvalaja sanoi: Pesty ja vaivattu savi on kaunista. Siinä ei ole mitään vieraita aineksia; se on kuin maito tai silkki; se ei enää kapinoi sormissa.« Ihmisen kohdalla tämä merkinnee sitä, minkä luemme Psalmista 131: «Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on sieluni minussa.«

Nasaretin savenvalajalta sain tietää, että

kullakin savenvalajalla on omat mallinsa,

jotka säilyvät useinkin sukupolvesta toiseen. Usein tämä mallisto on hyvin rikas. Astiat luodaan juuri niin, että ne soveltuvat siihen käyttöön, mihin ne on tarkoitettu. Lopultakin, astiahan on vain palvelija. Siinä voidaan säilyttää vettä, öljyä, viinejä, mustetta, mausteita - ja jopa jalokiviä ja aarteita. Juutalaiset ovat usein hajaannuksessa vainon koittaessa kätkeneet omaisuutensa ja pyhät kirjansa maahan kaivettuihin saviruukkuihin. Sama tapa näyttää olleen vallalla jo pari vuosisataa ennen Kristusta. Sen todistavat meille ns. Kuolleen meren kirjakääröt, jotka löydettiin saviruukkuihin umpioituina Qumranin vuoriluolista. Ruukkujen kannet oli vahattu ilmatiiviiksi. Näinhän myös emäntämme säilövät kesän marjasadon. Astian maalaus ja lasite tehdään myös sen mukaan, minkälaiseen tehtävään se joutuu. Pääasia on astiassa oleva «aarre«. Jumalan valtakunnassa on myös oma perusmallistonsa ja omat perusaarteet, joiden tulisi olla ohjeviitteinä jokaisen kristityn elämälle. Jos nämä perusasiat eivät ole elämämme osviittoina, on syytä kysyä, olemmeko ottaneet todesta kristityn kutsumuksemme. Luettelemme näistä vain muutamia. Luethan tämän hitaasti:

Kuva

Astia on vain palvelija

Kaiken Jumalan työn päämäärä on ilmaistu jo luomiskertomuksessa: Hän loi meidät omaksi kuvakseeen (hebr. Zelem Elohim, lat. imago Dei). Apostoli Paavali korostaa Gal. 1: 15, 16, että «Jumala näki hyväksi ilmaista hänessä Poikansa«. Jeesus on Hebr. 1: 3 mukaan «hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva«. Kaikki kristillinen työ tähtää siihen, että «Kristus saa muodon meissä« (Gal. 4: 19).
2 Piet. 3: 18 tähdentää: «Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.«
Kol. 3: 3 muistuttaa: «Te olette kuolleet ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.«
Juutalaiskristityt käsittävät monesti UT:n keskeisimmiksi tunnuksiksi Gal. 2: 19, 20 sanat: «Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa.« Tähän liittyvät kuudennen luvun sanat: Herramme Jeesuksen Kristuksen ristin «kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle«.
Ef. 2: 6 esittää: «Hän on asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa.«
1 Kor. toisessa luvussa apostoli Paavali tähdentää, «ettei meidän uskomme perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan«.
Efesolaiskirje 3: 19 kehottaa, että oppisimme «tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä«, ja «että tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä«.
Saman kirjeen 4: 12 muistuttaa, että Jumala toimii «tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön«.
Pelkkä palvelus ei riitä. On muistettava saman kirjeen 6: 6 jaetta: «- sydämestänne tehden, mitä Jumala tahtoo, hyvällä mielellä palvellen, niinkuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä.«
Edelläolevan kirjeen toisen luvun viimeinen jae ilmaisee yhteisen tähtäyspisteemme: «Hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.«

Näihin kymmeneen pykälään tiivistyy kristillinen uskomme. On tärkeätä, että löytäisimme aina Raamatustamme ikään kuin oman «nyrkkisääntömme«, joka muistuttaisi meille joka hetki hengellisen elämämme keskeisimmästä tarpeesta. Itse olen tahtonut aina kysyä: «Mahtuuko tähän Jeesus?« Olen saanut kokea toistuvasti, että vain se, missä Jeesuksella on tilaa, antaa pysyvimmän tyydytyksen. Mutta hän on niin suuri, ettei hän mahdu kaikkiin toilauksiimme. Hän vaatii avaruutta ja tilaa, raikkautta ja ehdottomuutta - ja silloin hän myös suostuu elämämme myrskyihin.

Kun apostoli Paavali puhui saviastioissa olevasta aarteesta ja siihen kätkeytyvästä «suunnattoman suuresta voimasta«, silloin oli kysymys Jeesuksen todellisesta vaikutuksesta seurakunnassa. Suostummeko me nykyajan kristityt tähän Jumalan suunnitelmaan? Vai kapinoimmeko Jumalan sormissa? Kenties olemme alkaneet «paatua kristityiksi«, siten, että uskonelämän todellinen tähtäyspiste ei enää liikuta meitä. Jumalan tahto täyttyy kohdallamme vain, jos «suostumme saviastian osaan«. Kun olemme muodottomana möykkynä Jumalan työpajan nurkassa, tämä «jäähyllä« oleminen ei merkitse sitä, että Jumala olisi hyljännyt meidät. Jumala on valmis siunaamaan meitä, hän on valmis ottamaan meidät heti käteensä - mutta me tarvitsemme aikaa «asettuaksemme« ja tyyntyäksemme sisäisesti niin, että tyydymme hänen tahtoonsa. Jumala tahtoisi sanoa meille, niin kuin hän sanoi vuosisatamme alussa Walesin kuuluisan herätyksen aikoihin eräälle nuorelle miehelle. Tämä oli kapinoinut sitä, että he olivat joutuneet jo kauan rukoilemaan herätystä. Silloin hän kuuli sanat: «Minä olen kyllä valmis, mutta minun lapseni eivät ole valmiit.«

Yhdymme rukoukseen:

Pyhä Jumala. Tahdon kiittää Sinua, että olet tahtonut opettaa minulle viime aikoina syrjässä olemisen läksyä. Herra, olen ollut kuin nurkassa nyhjöttävä savipaakku. Anna anteeksi, että olen ollut kärsimätön ja kapinoinut Sinun johdatustasi vastaan. Herra, auta, että sisimmässäni oleva kapina voisi asettua ja että voisin olla kädessäsi niin kuin vieroitettu lapsi äidin helmassa. Herra, vieroita minut myös ihmisorjuudesta. Kiitos Sinulle siitä, että syrjään joutuminen ei merkitsekään hylätyksi tulemista. Herra, puhdista sydämeni kaikesta siitä, mikä on silmissäsi arvotonta ja turhaa. Herra, tee minusta todellisempi opetuslapsi itsellesi. Herra. Nyt minun sydämeni on avoin. Nyt siellä on tilaa Sinulle. Älä kulje ohitseni. Tule asumaan sisimpääni. Jeesus Kristus Herrani. Ethän kulje ohitseni. Aamen.

Kuva

VALAJAN KÄDESSÄ

»Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme.»

Jesaja 64: 8

Muuan tunisialainen nuori mies sanoi kerran: «Kun ensi kerran näin savenvalajan, päätin, että minusta tulee savenvalaja.« Nyt hän on 25 miestä käsittävän keramiikkatehtaan johtaja. Lähetyssaarnaaja Paul Ferrée kertoi kerran kouluttaneensa Tunisian arabilapsia savenvalajan ammattiin. Hän näki työssä, että vain noin joka seitsemäs normaali poika omasi tarvittavat savenvalajan ammattiin soveltuvat luonnonlahjat. Itämainen savenvalaja on yleensä «viisas mies«.

Jeremian kirjan 18. luvun alussa profeetta saa kuulla sanat: «Nouse ja mene alas savenvalajan huoneeseen; siellä minä annan sinun kuulla sanani.« Ja kuvaus jatkuu: «Niin minä menin alas savenvalajan huoneeseen, ja katso, hän teki työtänsä pyöränsä ääressä. Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: 'Enkö minä voi tehdä teille, te Israelin heimo, niinkuin tekee tuo savenvalaja, sanoo Herra'.«

Mene alas savenvalajan huoneeseen,

siellä minä annan sinun kuulla sanani. Nykyajan ihmisen on vaikea käsittää sitä, että Jumalan siunaus annetaan «astioista halvimpaan«. Apostoli Paavali koki kyllä, että evankeliumi «kylvetään alhaisuudessa ja nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa ja nousee voimassa« (1 Kor. 15: 43). Siksi «alhainen veli kerskatkoon ylhäisyydestään, mutta rikas alhaisuudestaan« (Jaak. 1: 9). Olemme useinkin «koonneet aarteita viimeisinä päivinä« (Jaak. 5: 3), mutta emme tahtoisi kerätä niitä aarteita, joilla on arvonsa myös iäisyydessä. Kenties juuri siksi Jumala suostuttaa meitä usein elämän «alatielle«. Pappikaan ei pääse lopulta taivaaseen sakastin kautta. Hänellekin kuuluu «ahdas portti ja kaita tie«. Muuan apostoli Paavalin lempisanoista on 2 Kor. 4: 13: «Minä uskon, sentähden minä puhun.« Tämä 116. psalmin 10. jae kuuluu kokonaisuudessaan: «Minä uskon, sentähden minä puhun, minä, joka olin kovin vaivattu.«

Joudumme menemään alas savenvalajan huoneeseen usein juuri siksi, että oppisimme kuningas Hiskian läksyn. Hän joutui kuulemaan sanat: «Toimita talosi« (Jesaja 38: 1 ja 14-17). Suuressa ahdistuksessaan hän koki: «Tämänkaltaiset ovat elämäksi, ja niissä on koko minun henkeni elämä« (jae 16). «Onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta.« Vaivattuna oleminen on muuan uskomme perusedellytyksiä: «tämänkaltaiset ovat elämäksi«. Kun joudumme hengellisessä elämässämme ikään kuin syvään kuoppaan, on hyvä muistaa lohdutuksena, että sieltä on vain yksi näköala: ylöspäin. Paavalin puheella oli katetta, siksi että hän oli usein «kovin vaivattu«. Viimeisten aikojen ihmisistä on annettu pitkä kuvaus 2 Tim. 3. luvussa. Lopussa heistä todetaan: «He eivät uskon koetuksissa kestä« ja «he eivät pitemmälle edisty«. Siksi «rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa« (1 Piet. 4: 12). Vain koeteltu usko syvenee armon tuntemisessa. Juutalaisissa synagoogissa on esirukoilijan paikka usein syvennyksessä, jotta hän saattaisi lukea psalmin 130 sanoja: «Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni.« Nykyajan kristillisyydestä puuttuu usein syvällisyys siksi, ettemme ole kokeneet Jumalan syvyyksiä. Jumala tarkoittaa parastamme, kun hän sanoo: «Mene alas savenvalajan huoneeseen.«


Savenvalajan huone Nasaretissa

Hengellisellä elämällä on omat sisäiset lakinsa. Johanneksen evankeliumin toisen luvun lopussa on sanottu: «Monet uskoivat hänen nimeensä, nähdessään hänen tunnustekonsa, jotka hän teki. Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki.« Onko niin, että Jeesus ei voi tänäkään päivänä uskoa itseänsä meille, koska «rakastamme ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa« (Joh. 12: 43). Kuinka Jeesus voisi uskoa itsensä meille, jos emme ota häntä todesta? Apostoli Paavalikin joutui toteamaan: «Minulla ei ole ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on« (Fil. 2: 20, 21).

Alatien oppikoulu tahtoisi riisua meidät omista pyyteistämme ja siitä, mikä on vain oman sielun intoa. 1 Kor. 15: 46 kuvaa sattuvasti Jumalan työtä sydämissämme: «Mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä.« Jeesuksen veli Juudas toteaa viimeisten aikojen pilkkaajista: «He ovat sielullisia, henkeä heissä ei ole« (Juud. 19. jae). Kristillisyys, jossa ei ole Pyhän Hengen kosketusta, muodostuu helposti liikkeiksi, jotka rienaavat uskomme perusarvoja. Mutta «Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija« (Hebr. 4: 12). Herätys kykenee luomaan vain sielullisen Jumalan lapsen - mutta kun tämä lapsi juurtuu Jumalan sanaan, tuo sana erottaa hänestä vähitellen sen, mikä on sielullista. Tämä työ tapahtuu useimmiten vaivojen ja kiusojen keskellä. Siksi Jumala johtaa meidät alas savenvalajan huoneeseen.

Savenvalaja toimii pyöränsä ääressä

Tämän savenvalajan pöydän muodostavat kaksi pyöreää levyä, jotka pyörivät pystyakselin varassa. Moottorina toimivat jalat, jotka vuoroin potkivat aluslevyä ja vuoroin jarruttavat sitä. Kun savenvalaja on uudelleen sotkenut ja alustanut jo valmiiksi vaivaamansa määräkokoiset paakut, hän sekoittaa ennen valuvaihetta seokseen hieman erittäin hienoksi siilattua hiekkaa ja kostuttaa paakkunsa vain aavistuksen verran. Sitten hän «luo« pöydälleen pienen savialustan. Vasta sen päälle hän mätkäyttää savipaakkunsa. Ja pian pakottavat savenvalajan jäntevät, pitkät sormet tuosta muodottomasta savesta ruukun toisensa jälkeen, niin kuin hän vain itse tahtoo. Pyörivän pöydän salaisuus lienee siinä, että näin savenvalaja voi lähestyä muovattavana olevaa astiaansa eri puolilta, ja vielä samanaikaisesti.


Hän teki työtä pyöränsä ääressä

Kun Jumala tekee työtänsä omissaan, tuntuu joskus ikään kuin hän piirittäisi heidät. Apostoli Paavali koki tämän: «ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa« (2 Kor. 7: 5). Hän koki, kuinka «maallinen majamme hajotetaan«, kuinka «me huokaamme ikävöiden« ja kuinka «emme tahdo riisuutua«. Hän näki, että «olemme alati annetut kuolemaan«, kuinka «ulkonainen ihmisemme menehtyy« ja kuinka «ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät« olivat hänen rasituksensa. Hän oli usein «heikkouden vallassa, pelossa ja suuressa vavistuksessa«. Näin Jumalan täytyy synnyttää meidät kivulla, kunnes Kristus saa meissä muodon. Apostoli Paavali oli ahdistettu ulkoa ja sisältä käsin. Tilanne oli sama kuin 2 Aik. 13: 14: «Katso, heillä oli sota edessä ja takana. Silloin he huusivat Herraa.« Ja vähän myöhemmin todetaan (15: 15): «He etsivät Herraa kaikella halullansa ja löysivät hänet; niin Herra soi heidän päästä rauhaan joka taholla.« Savenvalajan kädet ovat koulitut niin, että hän muovaa toisella kädellä astian ulkopuolta ja toisella sen sisustaa.

Suurimmat astiat savenvalaja tekee

useammassa eri vaiheessa.

Muuan saven perusominaisuuksista on, että se ei kestä omaa painoansa. Ihminen on samanlainen. Hyvin harva kestää Jumalan siunauksia ylpistymättä samalla sydämessään. Meistä tulee helposti «kohokuorisia«, kuten vanhat uskovat sanovat. Kun emme voi ylpeillä saavutuksistamme, ylpeilemme nöyryydellä ja hengellisyydellämme. Jeesus joutui sanomaan aikansa fariseuksista: «Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat...« (Matt. 23: 5). Muuan nykyajan epäjumalista on «hyväksytyksi tuleminen«. Ihminen, joka palvelee tätä jumalaa, ei kestä Jumalan siunausta. Siksi meille ei myös monesti uskota suurempia Jumalan siunauksia. Jos savenvalaja yrittää luoda kerralla korkean astian, se lysähtää heti kokoon joutuessaan pöydälle. Samoin ihminen tukehtuu pian omaan tärkeyteensä. Sananlaskuista luemme: «Kolmen alla järkkyy maa, ja neljän alla se ei jaksa kestää; orjan alla, kun hän kuninkaaksi pääsee... ja palvelijattaren, kun hän emäntänsä syrjäyttää« (Sananl. 30: 21-23).


Savi ei kestä omaa painoansa

Valaessaan korkeamman astian savenvalaja luo ensin lukuisan määrän ruukun aluspuolia. Ne hän panee varjoisaan, lämpimään paikkaan johonkin pihansa nurkkaan. Siinä ne ovat pitkän aikaa «jäähyllä«, kunnes ne kovettuvat sen verran, että kykenevät kantamaan keskiosan. Kenties jo seuraavana päivänä savenvalaja jatkaa työtänsä. Kun ruukun keskiosa on valettu astian jalustaosan päälle, seuraa jälleen «jäähyvaihe«. Vasta tämän päälle luodaan sitten ylin osa, joka sekin saa luvan olla syrjässä, kunnes tulee lopulta kädensijan vuoro.

Tuttavani, Nasaretin savenvalajan, ruukut voi tunnistaa helposti niiden kädensijoista. Kun hän asettaa ne paikoilleen, hän jättää niihin lopulta selvän ja koreilemattoman tunnuksensa, peukalonsa jäljen. Tavatessani Jumalan lapsia olen tottunut aina uteliaana katselemaan, missähän heissä näkyy Jumalan sormen painaelma. Tämä merkki paljastaa, että tuo ihminen on ollut Suuren Valajamme käsissä. Muistan erään papin, josta kirkonisäntä sanoi, että tuo mies antaa aina määräosan palkastaan hiljaisuudessa lähetystyölle. Tai muistan, kuinka erästä kirkkoherraa oli moitittu hänen itsepäisyydestään. Mutta sitten sanoi muuan mummu: «Se meidän kirkkoherra kävi talosta taloon kutsumassa ihmisiä jumalanpalvelukseen, kun seurakuntatalo saatiin valmiiksi.« Sittemmin sain todeta, että olihan hänessä todella Jumalan peukalon jälki.


Heissä näkyy Jumalan sormen painaelma

Kaikki savenvalajan ruukut käyvät ennen varsinaista polttoa lävitse ns. kuivausvaiheen. Ne tulee asettaa tasaiselle paikalle, jotta ne eivät kuivuessaan valahtaisi vinoiksi. Niitä ei saa asettaa aurinkoon, koska ne kuivuvat silloin liian nopeasti ja vain toispuolisesti. Kristittyinäkin joudumme kokemaan kuivia aikoja. Kaikki on silloin niin yksitoikkoista ja tasapaksua. Mutta savi sitkistyy juuri kuivuessaan. Israelin Negevin autiomaasta löytyy kasvi, joka kerää kosteutensa 30 metriä syvältä. Kuivina aikoina juuret kasvavat alaspäin, kunnes ne tavoittavat pohjakosteuden. Kosteassa maaperässä juuret rönsyilevät pitkin maan pintaa. Vain puu, jonka juuret ovat pureutuneet syvälle, ehkä kivien lomitse ja kallion halkeamiin, kestää elämän syysmyrskyissä. Jos koemme hengellisessä elämässämme vain auringon paistetta, meistä tulee toispuolisia. Tasaiset ajat estävät hengellisen elämän kieroontumisen.

jakuu...

_________________
Kuva

"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi". Ap. t. 16:31


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Savesta astiaksi
ViestiLähetetty: 19.11.2013 13:00 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 23.10.2013 17:20
Viestit: 2826
Kuva


Saviastiasta tulee käyttökelpoinen vasta polttovaiheen jälkeen.

Savenvalajan polttouuni

on hyvin erilainen eri maissa. Nykyaikainen tehdasuuni on varustettu lasiakkunoin, joista voi nähdä uunin sisällä tapahtuvat muutokset. Lämpömittareista voi seurata uunin lämpötiloja. Tavallinen punainen saviruukku on noin 600 asteen lämmön tuotetta, kotoiset käyttöastiat poltetaan 850 - 900 asteen lämmössä, maalatut astiat käyvät noin 970 asteen ahjossa, ja kaikki maailman posliini on kokenut vähintään 1350 asteen lämpökäsittelyn. Posliini tosin sisältää myös aineita, joita ei ole tavallisessa savessa. Vaikkakin savenpoltto tapahtuu hyvinkin monenlaisissa uuneissa, silti itse savenpolttosalaisuudet ovat kaikkialla samat.

Ensin poltettava astia esilämmitetään

Ruukuntekijän kärsivällisyys tulee näkyviin erityisen selvästi polttovaiheessa. Yleensä polton alkuvaihe jää mestarin oppipoikien huoleksi. Kun astiat on ladottu varovaisesti polttouunin hyllystölle tai yksinkertaisesti vain päällekkäin, sytyttää oppipoika pienen tulen uunin suulle. Näin alkaa tämä vaihe, jolla on kuvaava englantilainen nimitys, «smoking the pot«, 'astian savuttaminen'. Matalassa lämpötilassa savi menettää lopunkin kosteutensa. Jos katsoo tällöin uunin sisään pienestä lasiakkunasta, näyttää kuin astiat savuaisivat. Niistä nousee aivan kuin sumua.


Oppipoika esilämmittää astioita

Jos lämpötila kohotetaan yhtäkkiä, räjähtää joku astioista sirpaleiksi ja turmelee koko ladelman. Jumalakin näkyy johdattavan omansa vähitellen elämän ahjoon. Tällöin voi käydä niin, että emme kestä uskonelämän alkuvaiheen kiusoja, erittäinkään niitä uusia yhteyksiä, joihin olemme joutuneet. Jokin seurakunnallinen ryhmä on alkanut lupaavissa merkeissä, tai olemme saaneet kokea lähetystyömme alkuvaiheessa menestystä; uskovien joukko lisääntyy ja Jumalan rakkaus näyttää lämmittävän sydämiä. Mutta jostakin syystä joku loukkaantuu - häntä ei kenties huomata tarpeeksi. Kukaan ei ole niin nälkäinen kuin huomionkipeä ihminen. Vanha ihmisemme on aina innokas seurakuntatyöntekijä - edellyttäen, että saa itse esiintyä ja johtaa. Näin seurakunnallinen työ voi yhä vireytyä. Sitten yritetään jotain sellaista, johon ei ole sisäisiä edellytyksiä ja Jumalan antamia valtuuksia. Olimme jo paisuneet vaatimattomasta alusta, joka meille suotiin, ja niin yhtäkkiä käy kuin saviastian esilämmitysvaiheessa. Saven sisällä ollut ilmakupla repeytyy ja tapahtuu räjähdys. Sirpaleet räiskähtävät ympäriinsä. Haavoitutaan. Ja näin koko uunillinen saattaa mennä pilalle. Itä-Suomen uskovat käyttävät ylpistymisestä sanontaa «kohokuorisuus«. Ylpistymisemme estää Jumalan siunaukset, ja juuri ylpeä sydän loukkaantuu ja loukkaa muita.

Kun seurakunnassa eletään tätä «esilämmitysvaihetta«, seurakunnan kaitsijalta kysytään samaa hienovaraisuutta, mistä apostoli Paavali kirjoittaa: «Me olimme lempeät teidän keskuudessanne, niin kuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa« (1 Tess. 2: 7). Silti saamme usein kokea, kuinka joku astioista räiskähtää rikki ja turmelee muunkin, jo hyvällä alulla olleen työn.

Esilämmitysvaiheessa saviastia

menettää painonsa ja pienenee.

Sama pieneneminen jatkuu polton aikana tiettyyn rajaan asti. Samalla myös astian sisäinen rakenne muuttuu. Lopulta korkeammassa lämpötilassa savessa olevat alkuaineet sulautuvat keskenään, kunnes 1350 - 1400 asteen lämmössä tapahtuu eräänlainen lasittuminen - syntyy posliini. Se on kovin ihmisen luoma aine keinotimantteja lukuunottamatta. Astia voi pienetä polttokäsittelyssä 16 % ja yleisimmin noin 11 %.

Esilämmitysvaiheessa astian kosteus vähitellen häipyy. Se alkaa olla kuivimmillaan. Lopulta savenvalaja koettelee uunin sisäistä lämpöä käyttäen kylmää terästä. Jos se vielä höyryyntyy tullen himmeäksi, tulee esilämmitystä jatkaa. Saadessamme kokea ihmisten kylmäkiskoisuutta on aina hyvä muistaa, että tämäkin on uskonkoetusta. Hengellisen elämämme alkuvaiheessa koemme kuivuutemme ja hengellisen janomme. Voimme lukea silloin Psalmia 42: «Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa ... Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.« Elävä Jumala opitaan tuntemaan vain ahdistusten tiellä.


Astia pienenee polttokäsittelyssä
jopa 16 %

Astian sisäinen rakenne muuttuu siten, että sen osaset sulautuvat yhteen ja samalla se itse pienenee. Kristittykin kasvaa vain pienetessään. «Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä.« Ja kasvamme vain armossa. 2 Piet. 3:18 kehottaa: «Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.« Armossa kasvaminen on sitä, että synnintuntomme syvenee. Synnintunto syvenee, kun Jeesus tulee meitä lähemmäs.

Mooseksesta sanotaan, että hän oli «sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä« (4 Moos. 12: 3). Hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli pieni omissa silmissään. Saksaksi tämä sana on käännetty: «Und Moses war ein sehr geplagter Mann«, 'ja Mooses oli sangen kiusattu mies'. Heprean kielessä sana «anaav« 'nöyrä' ja sana «meune« 'kiusattu' ovat saman sananjuuren johdannaisia. Jumala johtaa omansa vaivoihin ja kiusoihin, jotta he kasvaisivat pienemmiksi.

Kun savenvalaja latoo uuninsa täyteen astioita, hän

asettaa parhaat astiansa pohjalle.

Muuan savenvalaja kertoi, että uunin yläosasta hän ei saanut koskaan täysin hyvää työtä. Sen alla olevat kelpasivat jo muistoesineiksi. Hänen uunissaan ylimmät astiat olivat olleet 900 - 920 asteen lämmössä. Tämän alla oli lämpötila noin 970 astetta. Astiat olivat kauniita, mutta niissä ei voinut pitää kiehuvan kuumaa vettä. Alimpana kohosi lämpö tuhanteen asteeseen ja silloin valmistui jo myytäväksi kelpaavia ruukkuja.

Savenpolttoon käytetään yleensä halvinta polttoainetta. Nasaretin savenvalajamme käy tuon tuostakin keräämässä kuivia oksia ja jätepuuta Galilean vuorilta. Muualla käytetään joko kaasuja, öljyjätteitä tai hiiltä.

Kun esilämmitysaika on ohi, kuumennetaan uunia hitaasti yhä enemmän. Viidensadan asteen lämmössä käyvät astiat tulipunaisiksi. Sitten ne alkavat hehkua kuin kuuma rauta. Tällöin alkaa vasta savenvalaja todella nostaa lämpötilaa. Lopulta tullaan hetkeen, jolloin koko astia hehkuu kauttaaltaan. «Tämä väri ei ole kultaa, ei valkoinen, ei sininen eikä mikään muukaan tunnettu väri. Johannes näki tämän Patmos-saarella.« Näin kertoi muuan ystäväni. «Se on täyttä valoa.« Lienevätkö Mooseksen kasvot loistaneet juuri tätä valoa, kun hän seurusteli Siinain vuorella Jumalan kanssa. Johanneksen ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa luemme ylösnousseesta Vapahtajasta, että hänen «päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi, ja hänen silmänsä niinkuin tulen liekit«. Ja jatko kuuluu: «Hänen jalkansa olivat ahjossa hehkuvan, kiiltävän vasken kaltaiset« (Ilm. 1: 15).

Jos tämä hehku tulee astiaan, on varmaa, että astia on onnistunut. Joskus poltto kestää 8 tuntia, joskus 18 tuntia, kunnes koittaa tuo hetki. Se voi kestää vain kolme minuuttia, mutta tulos on sama, kuin jos se hehkuisi kolme tuntia.

Savenvalaja

seuraa koko ajan astiansa polttoa.

Pienestä aukosta hän tarkkailee uuninsisäistä kehitystä. On tosin vaikeaa löytää lämpömittareita, jotka ilmaisivat yli 500 asteen lämpötiloja. Tunisiassa toiminut lähetyssaarnaaja Paul Ferrée valoi aikoinaan erilaisista luonnosta löytämistään mineraaleista ja savesta kynttilöitä, jotka jouduttuaan tiettyyn lämpötilaan keinahtivat ja lysähtivät sulina paikalleen. Pienestä saviuuninsa tarkkailureiästä hän seurasi, mikä kynttilä kulloinkin valahti kumoon. Tästä hän osasi päätellä uuninsa sisäisen lämpötilan. Kuva on puhutteleva: Jumala tietää minkä verran kestämme elämän hellettä, ja hän hoitaa meitä sen mukaisesti. «Kaikki, mikä tulta kestää, käyttäkää tulessa, niin se puhdistuu - mutta mikä ei tulta kestä, käyttäkää se vedessä« (4 Moos. 31: 23). Savenvalaja «näkee astioittensa läpi«. Ja kun hän lopulta ottaa astiansa käteensä, tuo astia «laulaa« ja «heläjää« mestarinsa kädessä.


Kun astia hehkuu, se onnistuu

Kirkkain valo Jumalan omien elämään tulee juuri elämän ahjossa. Vain koeteltu kristitty osaa laulaa; tämän me voimme todeta monen tunnetun virsirunoilijamme elämästä. Ajattelen esim. ruotsalaista Lina Sandellia ja suomalaista Simo Korpelaa. Tällainen astia «heläjää Mestarinsa kädessä«. He saavat kokea kaikessa ahdistuksessaan todeksi Esra 5: 5 toteamuksen, että heidän «yllänsä oli heidän Jumalansa silmä«. Isän silmä seuraa lasten elämää.

Astia on valmis käyttöön, kun se on kokenut tulikäsittelyn. Mutta vielä astianakin se joutuu kokemaan jokapäiväisen puhdistuksen. Tästä puhuu Raamattu meille tuon tuostakin.

Yleensä Raamatun maissa sadevesi johdetaan sadeaikana kallioon hakattuihin suuriin säiliöihin. Hiekkapitoisissa erämaissa vesi virtaa luonnostaan alaviin paikkoihin muodostaen luonnonlammikoita. Sinne tulevat perheenemännät astioineen, kunnes he lopulta voivat ammentaa vain eläinten sotkemaa mutavelliä. Hakatuissa kalliosäiliöissäkin vesi saattaa osittain pilaantua seisoessaan. Elävän veden lähde on etelämaissa suuri aarre. Niinpä sellaisen omistaja harjoittaa usein liiketointa. Hän lähettää kiertämään hyvinkin kauas kylästä miehiä, jotka kantavat selässään nahkaleilejä. He huutavat: «Vettä, vettä, elävää vettä.«

Jeremian kirjan toisessa luvussa luemme: «Minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin: minut, elävän veden lähteen, he ovat hyljänneet, ja hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä.«

Säiliön maku saadaan vedestä pois sitten, että vesi vaihdetaan saviastiasta toiseen. Lopulta syntyy paras juoma, mitä ihminen voi nauttia janoonsa: puhdas juomavesi. Saviastia imee aina itseensä vedessä olevat sivumaut. Samalla se huokoisuutensa vuoksi «hengittää« ja viilentää sisällä olevan juoman. Se on eräänlainen luonnon jäähdytyslaite, jääkaappi, joka raikastaa veden.

Kuva

Vettä siirretään astiasta astiaan

Astian tulee olla puhdas,

jotta sitä voisi lainkaan käyttää. Ajan mittaan vedestä laskeutuu hienonhieno sakka astian pohjalle ja sen reunat liettyvät. Juuri tähän viittaa profeetta Jeremia 48:nnessa luvussa: «Surutonna on Mooab ollut nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä; ei sitä ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole pakkosiirtolaisuuteen vaeltanut. Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut« (jae 11).

Raamattu ei ole missään niin tarkka kuin juuri syntikysymyksessä. Sefanja 1: 12 korostaa: «Siihen aikaan minä tutkin lampuilla Jerusalemin ja rankaisen ne miehet, jotka rauhassa makaavat pohjasakkansa päällä.« Lampuilla tutkiminen merkitsee huolellista työtä. Apostoli Paavali tunnusti: «Me olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa« (2 Kor. 4: 2). Meidän on koettava puhdistus kaikista synnin salateistä. Kaikki elämämme pohjasakka on tuotava valoon.


Minä tutkin lampuilla Jerusalemin asukkaat

«Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä« (Ps. 32: 1, 2). Elämämme pohjasakka jättää aina salatulla tavalla makunsa kristillisyyteemme. Siksi puhdistautumisen tulee koskea kaikkea syntiä. Jeremia 3: 10 osoittaa, että Jumala tarkkailee parannuksemme vilpittömyyttä: «Juudas, tuo uskoton, ei palannut minun tyköni kaikesta sydämestään, vaan petollisesti, sanoo Herra.« Tarvitsemme kokonaisia kristittyjä, jotka ovat kokeneet puhdistautumisen elämän pohjasakkoja myöten. Vain tällaiset astiat voivat välittää raikasta ja puhdasta vettä, joka tulee heissä «sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.« Miten Vapahtajamme toivoisikaan, että hänen omiensa nahkaleilit olisivat täynnä vettä, ja että he kulkisivat ympäriinsä huutaen: «Vettä, vettä, elävää vettä. Kuulkaa kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen.« Tätä vettä tarvitsemme.

Yhdymme rukoukseen:

Rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus. Me annamme sinulle valtuudet tutkia meitä Sanasi lampulla. Herra, näytä meille elämämme pohjasakka, kaikki katkeruuden ja itsekkyyden juuret, jotka vaikuttavat sen, että meissä on niin paljon omaa makua ja niin vähän Sinun tuntemisesi tuoksua. Herra, tyhjennä meidät omastamme ja anna meille uudelleen elävää vettä ylhäältä. Tee meistä astioita, joita Sinä voit käyttää valtakuntasi työssä. Aamen.

KUN ASTIA ON RIKKI

»Minä olen kuin rikottu astia.»

Ps. 31: 13

Savenvalajan huoneen lohduttavin sanoma on siinä, että savi ei tule koskaan käyttökelvottomaksi. Savi voi kyllä mennä pilalle, «niin kuin savi voi mennä savenvalajan käsissä«. Mutta savenvalaja vaivaa uudelleen pilalle menneen saven ja panee sen uuteen seokseen. Savi voi kyllä särkyä joko uunissa tai käytössä, mutta sitä ei hylätä. Se pannaan vain odottamaan jälleen vuoroaan. Eräänä päivänä saa savenvalajan oppipoika tehtäväkseen rusentaa tuon jo rikkimenneen astian pieniksi sirpaleiksi. Tämä on tarkkaa ja tärkeätä työtä. Yhtenä päivänä oppipoika ennättää rusentaa noin 6 - 7 kiloa savimurua vasarallaan. Nämä osaset siilataan siten, että lopputuloksena on kuiva savijauhe, jonka rakeet ovat samansuuruisia. Tästä rikkimenneestä ja uudelleen rusennetusta savesta tulevat parhaat astiat.


Minä olen kuin rikottu astia

Ranskassa on suuria tehtaita, jotka valmistavat saviruukkuja vain rusentaakseen ne sitten tehtaan pihalla. Tämä murennettu jauhe lähetetään toisiin tehtaisiin, missä se sekoitetaan parempaan keramiikkaan. Savi voidaan polttaa ja rusentaa jopa 20 kertaa ja aina vain saadaan tulokseksi parempi keramiikka. Vain värit voivat haitata seuraavassa seoksessa, lukuunottamatta kultaväriä. Se sulaa ja haihtuu sopeutuen uuteen työvaiheeseen. Samoin se työ, mikä on todella Jumalasta, säilyy ja on opiksi, vaikkakin ihminen joutuisi välillä syrjään Jumalan johdatuksesta. Mutta ne sirpaleet, joissa on ihmisen inhimillisen kokemuksen leima, täytyy panna armotta syrjään, jotta ne eivät haittaisi myös tulevaisuudessa. Puhdas kultaväri, Jumalan omalta sydämeltä nousseet kokemukset ja ajatukset kelpaavat aina elämämme rakennusaineiksi.


Oppipoika rusentaa särööntyneet astiat

On merkillistä, miten paljon asiaa Jumalalla on juuri särkyneille. Jesajan kirjan 61. luku alkaa sanoilla: «Herran, Herran henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä...« Herra sanoo myöskin Hesekielin kirjan 34. luvussa jakeessa 16: «Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa...« Jo hyvin nuorikin ja ulkonaisesti ehjältä näyttävä ihminen elää juuri tästä sanomasta. En koskaan unohda erästä miestenkokousta, jossa sain 17-vuotiaana kuulla ensi kertaa tällaista evankeliumia. Muuan opettaja sanoi: «Jumalalle kelpaa vaikka kuinka pieni savensiru - kun se vain on puhdas, hän täyttää sen pienen kourun siunauksellaan.«

Vanhat juutalaiset puhuvat silloin tällöin käsitteestä

«Shvirat hakeliim« eli «astian särkymisen laki«.

Koska koko «luomakunta on täynnä Herran kunniaa«, kaikki on niin täynnä hänen suuruuttaan, ettei rajoitettu ihminen voi sitä käsittää - näin rabbit selittävät. Siksi pyhä Jumala, kiitetty olkoon hänen nimensä, on särkenyt ilmoituksensa pirstaleiksi. Tämä «astian särkeminen« tekee meille mahdolliseksi käsittää Jumalan ilmoitusta. Tapahtuu ns. «zimzum hamakom« eli paikan supistaminen - Jumalan olemus ilmenee pienissä, supistetuissa puitteissa. Varsinaisesti oppineet laskevat särjetyssä luomakunnassa kymmenen eri «sfiraa« eli lukusanaa. Jumala «supistaa olemuksensa« ja kätkee koko rikkautensa erikseen jokaiseen tällaiseen «sfiraan«. Nämä ovat hepreaksi: «chochma, bina, da'at, chesed, gvura, tif'eret, nezahh, hood, jesood ja malchut«. Ensimmäiset viisi ovat suomeksi: viisaus, ymmärtämys, tieto, armo ja voimalliset teot. Apostoli Paavali tuntuu pitävän miltei samoja asioita etualalla, kun hän puhuu 1 Kor. 12: 8-10 ns. «armolahjoista«, joita Jumala antaa seurakuntansa rakentamiseksi. «Astian särkemisen« salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.

Tästä syystä Jumala sallii, että yksityisen ihmisen elämä särkyy. Opimme useimmiten antamaan kunnian Jumalalle vasta elämämme pirstaleiden keskellä. Ja parhaat, käyttökelpoisimmat astiat Jumala tuntuu valmistavan ihmisistä, joita hän on saanut rusentamalla rusentaa.

Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.

Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa - maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: 'Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!'«

Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.

Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu 'apertura ad coelum' (lat.), 'avautuminen taivaisiin asti'. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«

Kuva

Apertura ad coelum

Kun taivumme Jumalan väkevän käden alle ja suostumme Suuren Valajamme särjettäviksi, räjähtää koko sisäinen elämämme ensin rikki - mutta elämämme pirstaleiden keskellä koemme yhtäkkiä «avautumisen taivaisiin asti«. Muistan kuinka muuan vaikea alkoholisti koki pysyvän vapautumisen elämänsä kirosta. Ja kun hän sitten luki psalmeja, hän löysi itsensä 34:nnen psalmin seitsemännestä jakeesta: «Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.«

Askel ylimaailmallisiin avaa

meille myös koko luomakunnan ihmeineen. Pääsemme «Jumalan lasten kirkkauden vapauteen«. Paras stressilääke lieneekin juuri evankeliumi. «Kun Ihmisen Poika tekee teidät vapaiksi, te tulette todella vapaiksi.« «Vapauteen Kristus vapautti teidät, älkää olko ihmisten orjia.«

Apostoli Paavali esittää 2 Kor. 10: 5, että me «vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle«. Näemme Apostolien teoista, että esimerkiksi puhuessaan Ateenan Areiopagilla hän käytti hyväkseen ympäristöstä tekemiään havaintoja ja sovelsi niitä julistukseensa. Tämän esimerkin mukaisesti kristitty saa tarkkailla aikansa tutkimusta ja jäsentää ne tekemiinsä hengellisiin huomioihin.

Tunnettu psykiatri C. G. Jung on esittänyt useassa yhteydessä merkillisen huomion: «Jokaisen 35 vuotta täyttäneen ihmisen ahdistuksiin kätkeytyy uskonnollinen kysymys, joka on hoidettava.« Jung on myös todennut, että «ainoat hänen potilaistaan, jotka ovat pysyvästi parantuneet, ovat henkilöitä, jotka ovat kokeneet uskonnollisen heräämisen«.

Ahdistunut ja sisäisessä elämässään sairaalloisuuteen ajautunut ihminen kadottaa vähitellen yhteytensä ympäristöönsä ja luontoon. Jokin hänessä mekanisoituu. Hän ei koe kevättä ja kesää; hän ei näe kedon kukkia eikä kuule lintujen laulua; samalla hän lakkaa myös kuulemasta sisimpänsä puhetta, ja omantunnon elämä kuoleutuu. Hänestä tulee kireä. Kyky nauraa vapauttavasti häviää. Lähimmäisten puhetta kuullessaan hän kuulee vain ne sanat, mitkä herättävät ärsykkeitä hänen sisimmässään. Näistä ärsykesanoista hän muodostaa omia ajatusryhmiään, jotka eivät lainkaan liity puhuttuun.

Miten toista onkaan Jeesuksen opetus. Siinä on raikkaan vuoristotuulen huminaa, siinä on Galilean viljapeltojen ja kukkaniittyjen avaruutta, siinä on lintujen laulua ja Gennesaretin sinisten laineiden säkenöintiä. Se on läpeensä tervettä ja puhdasta. Kaikki sairaalloinen sielun nuhjaantuminen on siitä kaukana. Siksi juuri hänellä on vastaus ahdistuneen sielun hätään.

Nykyajan ihminen muistuttaa Jaakobia «ilman tikapuita«. Yhteys taivaaseen on kadonnut. Silloin puuttuvat myös palvelevat enkelit, jotka kulkevat ylös ja alas. On aivan väärin luulla, että ihminen, joka on iankaikkisuusolento, voisi elää ilman omantunnon- ja uskonelämää. Usko avaa sisimpämme tuuletuslaitteet. Ja kun se opettaa pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi, se myös luo uudet edellytykset puutteellisten ihmisten keskinäiselle yhteiselämälle.

Lymyämisen taidossa

ihminen on melkoinen mestari. Sukumme esikoinen pakeni paratiisin puiden sekaan, eikä vieläkään ihminen tahdo suostua vastaamaan jo silloin esitettyyn kysymykseen: Missä olet? Jumala on kyllä siitä ihmeellinen, että hän antaa meille normaalitapauksessa melkoisesti aikaa sisimpämme tutkimiseen - ja vieläpä mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa. Mutta sittenkään emme tahdo suostua näkemään itseämme sellaisina kuin olemme, ennen kuin kenties elämämme konkurssipesän hoitajat ovat asialla. Monet kaatuvat kesken taivalta, vaikka Jumalan käsi on ollut ojennettuna heitä kohti kutsuvana ja auttavana. Vastikään juuri eräs henkilö ihmetteli sitä, kuinka täynnä mielisairaalamme ovat nuoria ja herttaisennäköisiä neitosia. He ovat oppineet tuntemaan sydämensä toivottoman tilan, mutta eivät häntä, joka antaa toivottomille «elävän toivon«.

Apostoli Paavali koki: «Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää« (Room. 7: 18). Hesekiel 11: 5 toteaa: «Näin sanoo Herra - minä tunnen, mitä teidän hengestänne nousee.« Ahdistettu ihminen tietää, että hän on läpikotaisin paha. Tietyissä rajoissa pysyessään tämä kokemus on terveellistä. Silloin meidän on vaikea tuomita ja purra lähimmäisiämme edes hienostuneimmalla tavalla. Meidät riisutaan. Ja kun ei löydy mitään omaa, mille voisimme elämämme perustaa, yhtäkkiä aukenee Jumalan armo rikkaana ja vapauttavana. Kun oma tärkeys on riisuttu, on luotu myös edellytykset ihmissuhteittemme parantumiselle. Miten takkuisia ovat usein nykyajan ihmisten koti- ja työsuhteet. Ja se johtuu siitä, että olemme lapsellisen juhlallisia omasta itsestämme, niin ettemme tahtoisi tunnustaa vikojamme ja syntejämme. Kuitenkin jo melko vähäisetkin ja rajalliset luonnonlahjat omaava ihminen näkee mitä olemme. Totuuden pakoilu väsyttää. Psalmi 32 sanoo: «Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani«, ja sitten: «Minä tunnustin sinulle syntini - ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani.« Jokapäiväinen riuduttava ahdistus laukeaa, kun saa tunnustaa syntinsä. Ei kannata lymytä Jumalan tutkivaa silmää.

«Jokaisella on pakettinsa«,

sanoo muuan heprealainen lauseparsi. Kullakin ihmisellä on omat erikoiset «kaamosaikansa«, jolloin loppumaton yö tuntuu tunkeutuneen elämään. Jotkut katolilaiset puhuvat ns. ensimmäisestä ja toisesta yöstä kristityn elämässä. Meidät pelastetaan synnin yöstä, mutta jonkun ajan kuluttua tulee «toinen yö«, koettelemuksen aika, mikä opettaa arvostelemaan elämän arvoja uudella todemmalla tavalla. Jotkut joutuvat avaamaan kärsimystensä paketin yhtäkkiä, toiset hitaasti vuosi vuodelta.

Ahdistus rikkoo sydämissämme aina jotain myös pysyvästi, ja varmaan se on tarkoituskin. Alamme muistuttaa keramiikkaa, joka on tehty tarkoituksellisesti siten, että se näyttää läpikotaisin säröiseltä. Muistan ajan, jolloin lähes seitsenvuotiaaksi yltänyt poikani sairasti Israelissa syksystä 1958 toukokuuhun 1959. Pieni rakas miehenalkumme sai selkäydinpunktioita ja noin 700 erilaista pistosta. Sittemmin hän tuli sokeaksi ja oli lopulta 5 kuukautta tiedoton. Tätä ennen hän kuitenkin näki elävässä ja liikkuvassa näyssä Jeesuksen Ilmestyskirjan hahmossa «valkoisin hiuksin«, samoin kuin enkeleitä hänen takanaan. Poika tiesi, että hän kuolee lapsena. Vaikka varmaankin saimme riittävän lohdutuksen loppumattoman tuskan keskellä, koimme silti sen, minkä jokainen joutuu kokemaan tällaisina aikoina: yleisen pyhittämättömyytemme ja äärettömän voimattomuutemme. Ainoa Jumalan sana, mihin saattoi tarrautua, oli Sefanja 3: 17: «Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua.«

Papin tehtävä on kuitenkin kenties hieman toinen kuin monen muun. Aaronin tuli kantaa «Jumalan vastausten rintakilpeä sydämensä päällä«. Hänellä tuli olla otsakoriste, johon oli kaiverrettu: «Herralle pyhitetty«. Vanhan testamentin papit saivat omistaa Aaronille annetun ohjeen: «Sinulla älköön olko perintöosaa heidän maassansa älköönkä osuutta heidän keskellänsä. Minä itse olen sinun osuutesi.« Jesajan kirjan 54. luvun lopussa on sama korostus: «Tämä on Herran palvelijain perintöosa, tämä heidän vanhurskautensa, minulta saatu, sanoo Herra.« Ja Malakia tähdentää: «Papin huulten pitää tallentaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus, sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja.« Kun nykyään silloin tällöin joutuu tapaamaan ihmisiä, joiden ahdistus tuntuu olevan aivan ylenpalttinen, on ihmeellistä nähdä, miten juuri tuo, että on saanut jonkin verran olla samassa «kärsimysten kerhossa«, luo sydänten välille siltoja, joita mikään sana ei muutoin rakentaisi. «Kaiken lohdutuksen Jumala lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat« (2 Kor. 1: 4).

Kuva

Elämä on suuri hajottamo

Meitä romutetaan. Mutta on lohdullista muistaa sanaa, jonka muuan insinööri sanoi Imatran rautatehtaan romupihalla: «90 % tehtaamme jaloteräksestä tehdään tästä romusta.« Tehtaan toisesta päästä tuli kiskojen varassa jättimäinen magneettikoura, joka tempasi tuosta epämuotoisesta romukasasta valtavan määrän tavaraa johtaakseen sen sitten sulattamoon. Samalla tavalla Jumalan rakkaus kohtaa meidät epämuotoiset. Millään muulla tavalla meihin ei voisikaan tarttua. Tuo rakkaus vetää meitä tykönsä. Mutta sen on johdettava meidät sulattamoon ennen kuin mitään voidaan meissä tehdä. Terästä valssataan painojen alla. Tuo hehkuva teräsmöhkäle pannaan veteen, missä se sihahtaa ja karaistuu. Paras, hienomekaanisiin laitteisiin tarkoitettu teräs karaistaan öljyssä. Näin tuo entinen romu muuttuu lopulta jaloteräkseksi, joka kestää kovankin käytön.

Eräässä kokouksessa minun tuli yrittää puhua sataprosenttisille sotainvalideille. Suurin osa heistä oli liikuntakyvyttömiä. Kun tulin kokoushuoneeseen, yksi miehistä sanoi: «Me olemme vain tällaista romusakkia.« Näiden miesten keskellä sain kokea, miten Jumalan rakkaus ylti aivan lattiaan asti. Romutettu ihminen ymmärtää enemmän kuin elämän pintamaaleilla ehostettu.

Astian särkeminen, «shvirat hakeliim«, koskee kaikkia. Kuitenkaan emme saa jäädä siihen, että ripustamme kanteleemme itsesäälin pajuihin ja jättäydymme suruinemme Baabelin virtojen vierille. Kärsimys ei saa olla elämänhalumme pääteasema. Se on tarkoitettu vain välipysäkiksi.

Olemme siitä merkillisiä, että emme käsitä Jumalan tekoja suurissa puitteissa.

Hyvin harva osaa lukea historiaa Jumalan tekoina. Moni ei kykene huomaamaan edes Israelin kansan vaiheissa Jumalan ohjausta. Emme aina tajua aikamme vakavuutta edes siinä liikehtimisessä, mikä nykyään suurelta osalta juuri Neuvostoliiton vaikutuksesta tapahtuu Lähi-Idässä. Monet Jeesuksen merkillisistä sanoista ovat tulleet meille selviöiksi, joilla ei ole enää samaa vallankumouksellista voimaa, mikä niihin yhä on kätketty. Ja vaikka koko Jeesuksen opetus puhuu hänen kaikkivaltiudestaan ja jumaluudestaan, vaihdamme hänen oppinsa maailman toreilla turhaan ala-arvoiseen törkyyn. Meidän tulisi olla kuninkaallista papistoa ja Jumalan suurlähetystöä, mutta käyttäydymme kuin olisimme loppuunmyyntiliikkeen palveluksessa. Arvojen taju alkaa olla hävinnyt. Mutta kun uskovakin emäntä pudottaa kiinanposliinikupin lattialle sen silti särkymättä - ah siinä on hyvän mielen pohjaa koko viikoksi. Olemme suurissa asioissa suuripiirteisiä ja pienissä pikkumaisia; siivilöimme hyttysiä, mutta nielemme kameleita.

Silti on ihmeellistä ja rohkaisevaa, että Jumala suostuu kirkastamaan itsensä meille myös pienissä jokapäiväisissä asioissa. Siksi hän sallii, että elämäämme pirstotaan. Tällöin jokaiseen elämämme lukuun, «sfiraan«, on kätketty koko Jumalan ihmeellinen siunaus. - Silmiemme tulisi vain avautua oikealla tavalla «ad coelum«. Heprealainen sananlasku sanoo: «Älä avaa ikkunoitasi pimeyteen«. Kun Jumalan armo kohtaa ihmisen, hän alkaa nähdä elämänsä «luvut« uudessa valossa. Siitä tulee kuin kalaverkko, jonka jokaisesta silmästä avautuu uusi maailma. Muistutamme pientä lasta, joka ihmettelee äitinsä käsityötä nurjalta puolelta: langat menevät siinä niin kovin ristiin rastiin. Mutta päästyään äidin syliin hän yhtäkkiä näkee kudonnaisen oikein päin. Muuan israelilainen ystäväni kertoi kerran persialaismattoa tehtävän niin, että taiteilija itse istuu työnsä oikealla puolella ja pistää neulan kankaan läpi määräten minkä värinen lanka kulloinkin on solmittava. Työläinen saa seurata kehitystä nurjalta puolelta. Vasta maton ollessa valmis hän näkee, mihin hänen mestarinsa pyrki.

Jumala ei tunne toivottomia tapauksia,

kuullaan usein sanottavan. Tämä on niin tuttu väite, että olemme jo turtuneet kuulemaan sitä. Siksi myös jäämme omaan noidankehäämme pyrkimättäkään siitä pois. Isät kokevat, että he eivät ole kyenneet luomaan kodilleen yhtä hyviä kehyksiä kuin naapuri. Ja onko se silti niin tärkeätä? Äitejä jäytää heidän huonoutensa lasten kasvattajana. Nuoret katkeroituvat siitä, etteivät vedä vertaa toisille elämän kilpajuoksussa, ja on tapauksia, joissa pettymys on ajanut nuoren tahallisiin hillittömiin lankeemuksiin. Kaikenlaiset epäuskon saasteet kiertävät maata vieroittaen ihmiset Jumalan elämästä. Mainoshyrrät luovat ruusuisia pilvilinnoja ja keinotekoisia tavoitteita, joiden edessä ihminen peilaa itseänsä. Ja kun käytännössä puuttuu kaikki rukouselämä ja hiljainen Jumalan äänen kuuntelu, ahdistuu sielu lopulta nurkkaansa, missä se on helppo tyrmätä. Tällaisessa tilassa todellakin kaikki puhe Jumalasta koetaan syytteenä. Ja tulos on pohjaton tyhjyys.

Muuan mies näki kuvan savenvalajan huoneesta. Kulmassa oli röykkiö rikkimenneitä ruukkuja. Kuva ahdisti häntä vuosikausia. Hän puhui asiastaan sielunhoitajalle. Hän samaisti itsensä noihin rikkimenneihin astioihin ja näki, että hänen elämästään ei ole paljon toivoa. Sielunhoitajaksi joutunut uskova maallikko joutui saman kuvan ahdistamaksi. Sattumalta hän puhui minulle ongelmastaan. Sain silloin kertoa hänelle vapauttavana salaisuutena: «Näistä rikkimenneistä saviruukuista tehdään parhaat astiat«. Ei ole kysymys siitä, että me kelpaisimme Jumalalle, vaan siitä, että hänen rakkautensa kelpaa meille. Jumala on niin rikas, että hän ei kaipaa meidän onnistumisiamme. Saamme alkaa aina uudelleen. Jumalan edessä meistä ei tule koskaan mestareita, mutta saamme harjoitella aina uudelleen alkamisen taitoa.

Ensimmäinen hengellinen vieraskielinen kirja, jonka luin uskoon tultuani, oli Frank Mangsin «Han började om igen«, «Hän alkoi uudelleen«. Kirja merkitsi pitkää lukuelämystä, sillä jouduin sananmukaisesti tavaamaan uuden elämän alkeita. Myöhemmin olen joutunut huomaamaan, että hengellinen elämämme on ainaista alkamista ja opetuslapseksi joutumista. Vaikka pyrimme kilvoittelemaan niin kuin psalmissa 119 sanotaan, «minä vaellan kaikessa suoraan«, joudumme aina uusiin tilanteisiin, joiden edessä näkee voimattomuutensa ja suorastaan särkyy. Pyhittämätön sydän ei tahdo taipua Pyhän Hengen johtoon. Jeesus sanoi Pietarille: «Kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo« (Joh. 21: 18). Pyhän Hengen työ riisuu omavaraisen kristillisyyden. Ihminen kokee, että hän ei elä oman budjettinsa varassa. Hän tulee yhä riippuvaisemmaksi ylhäältä saamastaan «luotosta«, Pyhä Henki on vyöttänyt hänet. Tällainen «tyhjyyden tunto« on hyväksi. Se tekee meistä käyttökelpoisia Jumalan lapsia.

Kuva

Särkymisen arvo

on lähinnä siinä, että Jumala saa kunnian. Kun Gideon valittiin Tuomarien kirjan 6. luvussa Jumalan tehtäviin, hän itse koki olevansa «kaikkein vähäisin isänsä perheessä« ja hänen sukunsa oli «heikoin Manassessa«. Herran oli sanottava hänelle vielä sittenkin: «Sinulla on kanssasi liian paljon väkeä« (7: 2). Jumala teki näin siksi, ettei Israel voisi kerskua: «Oma käteni vapautti minut«. Väkeä vähennettiin 32.000:sta kolmeen sataan. Sama laki koskee kaikkea hengellistä elämää.

Kerran Jerusalemissa olevan koulumme opettaja Viktor Smadja sai hengelliseltä isältään, lähetyssaarnaaja Paul Ferréeltä merkillisen tehtävän. Herra Ferrée oli perustanut Tunisiaan useampia keramiikkatehtaita. Kävellessään Jerusalemin liepeillä hän oli nähnyt savenvalajan hylätyn talon, jonka pihalla oli suuri röykkiö rikkimenneiden ruukkujen murskaa. Hän kehotti opettajaamme ottamaan seuraavana päivänä yhteyttä paikan omistajaan ja ostamaan tuon saviruukkumurskan. Evääksi matkalle opettajamme sai ohjeen: «Anna mitä ikinä mies vaatiikin.«

Viktor Smadja löysi vanhan omistajan, joka sai kuulla tarjouksen. «Pihakin tästä paranee, kun sen siivoaa. Saatte kymmenen liiraa, kaksikymmentä ...« Näin kauppa eteni. Mutta lopulta vanhus sanoi myhäillen: «Nuori mies, ennen minä annan tämän käteni tästä kuin tuon saviröykkiön. Sehän on parasta ainesta.« Savenvalaja ymmärsi saven arvon.

Mitä useammin savi on poltettu ja rusennettu, sitä parempaa siitä tulee. Kun se kokee myrskyt ja sateet, kun se käy läpi helteen ja pakkasen, kun ihmiset sitä polkevat - se yhä vain paranee. Savi aivan kuin imee luonnon ominaisuudet itseensä. Kun tällainen savimurska vieläkin rusennetaan ja sekoitetaan uuteen savimassaan, siitä saadaan parhaat astiat.

Entinen savimurska sekoitetaan uuteen seokseen

Ne jotka ovat tehneet muuraustöitä tietävät, miltä ns. tulitiili näyttää sisältäpäin. Kun lyö muurausvasaralla lohkareen tiilestä, lohkokohdassa erottaa selvästi erivärisiä, ruskeita, keltaisia, punaisia ja mustiakin rakeita. Nämä rakeet ovat kokeneet jo ennemminkin tulikäsittelyn, ja juuri siksi tämä tulitiili kestää nyt uunin kuumimmissakin kohdissa murtumatta. Purettuaan vanhan polttouuninsa savenvalaja käyttää sen «hyllyt« ja muut savitiilestä tehdyt sisäosat uudelleen sekoittaen ne parhaaseen saveensa, ja nämä osat ovat jo kokeneet kenties 60 - 100 polttokertaa. Savenvalaja tietää myös, että vanha uuni on parempi kuin uusi: se kestää suuremman lämmön.

Paimentolaisarabit panevat aina vanhaa leipää uuteen taikinaansa. Samoinhan tehdään täällä Pohjoismaissa ns. hapanlimppu. Taikinatiinun pohjalle jätetään vanhaa taikinaa, joka on siinä seuraavan taikinaseoksen hapattimena. Näitä vanhoja hapanlimpputaikinatiinuja ei käytännössä koskaan pestä järin perusteellisesti. Arabit panevat myös vanhoja puuosia uusiin tiloihin, ja yleensäkin kaikkeen uuteen he tahtovat sekoittaa jotain vanhaa. Se on heidän mielestään siunauksen edellytys. Vaikkakin Jeesus puhui siitä, että uusi sanoma vaatii uudet kehykset, niin kuin uusi viini pannaan uusiin leileihin, tämä ei merkitse sitä, että vanha olisi kertakaikkiaan hylättävä. Perheenisäntäkin ottaa varastostansa esiin «uutta ja vanhaa« (Matt. 13: 52). Mutta tämä vanha joutuu kokemaan ensin murentamisen, ennen kuin se liitetään uusiin yhteyksiinsä.

Saman koemme mestarimme kädessä. Siinä aikaisempaa Jumalan johdatusta ei panna täysin syrjään, tapahtuu vain särkeminen ja seulominen. Sen jälkeen vasta Jumalan uudet suunnitelmat voivat toteutua. Emme saisi olla siis niin uudenaikaisia, että hylkäämme kaiken vanhan, emmekä niin vanhanaikaisia, että kiellämme kaiken uuden. Pannessaan kaikkeen uuteen jotain vanhaa arabit ovat hyvinkin moderneja - näinhän tehdään kaikkein hienoimmissa taiteilijakodeissa. Tällaista moderniutta sopii suosia myös seurakuntaelämässä. Hyväksi koettuja asioita ei pidä hylätä.

Valmiin astian tulisi voida pitää sekä kylmää että kuumaa vettä. Kristityn tulisi olla luotettava niin tasaisina päivinä kuin erikoisinakin aikoina. Jumalan valtakunta ei kaipaa mitään «soolo-osan« esittäjiä, ohjelmamestareita, joilla on aina jotain «erikoista« takataskussaan. Tarvitsemme luotettavia ja kestäviä Jumalan lapsia, joille voi uskoa tehtäviä ja jotka eivät petä silloinkaan, kun ollaan vastatuulessa. Kun hengellinen suhteellisuudentajumme nyrjähtää, alamme helposti luulla, että me pidämme yllä jotain seurakunnissamme ja että olemme korvaamattomia. Silloin on jälleen aika rikkoa astiamme.

Muistan uskoontuloni alkuajalla sanoneeni eräälle toverilleni: «Älä käytä tuota sanaa 'armo', sano se jotenkin muutoin.« Mutta juuri armosta on kysymys. Psalmeissa sanotaan: «niin voimallinen on hänen armonsa«. Hebrealaiskirjeessä muistutetaan, että «sydän saa vahvistusta armosta«. Armo on todellakin paras ahdistetun ihmisen sydänlääke.

Mutta merkillisellä tavalla käykin monasti niin, että armosta voi tulla ihmiselle laki.

Tämän saa kokea sielunhoidossa. Ensin laki rusikoi ihmisen ja ajaa hänet tekemään parannuksen elämässään. Mutta jäämme silti vielä «lain alle«. Sanomme: «En ole tarpeeksi hyvä ja pyhittynyt, että kelpaisin Jumalalle. Kyllähän minä olen tuonut kaikki syntini valoon ja olen rukoillut ja yrittänyt lukea Sanaa, mutta en minä ihan tämännäköisenä uskalla ajatella, että olisin Jumalan lapsi.« Kiusaamme itseämme tekemisillämme ja tekemättä jättämisillämme. Uskomme armoon, mutta emme uskalla omistaa Jumalan armoa ennen kuin olemme vähän parannelleet ja kohentaneet itseämme. Mutta jos otamme armon mittapuuksemme, se on niin suuri ja avara, ettemme voi koskaan täyttää armon mittaa. Saamme muistaa: me kelpaamme Jumalalle juuri kelpaamattomuudessamme. Saamme uskoa, että Jumala hyväksyy meidät Jeesuksen sovituskuoleman tähden, vaikka meissä ei ole mitään hyväksyttävää. Armon vaatimuksia emme voi koskaan täyttää, sillä armo ei tunne vaatimuksia. Tässä on armon «voimallisuus«.

Armon tulee olla kantavaa armoa. Se ei saa tukehduttaa.

Olen nähnyt joskus filmin valtameren aalloilla ratsastavista miehistä. Se on kauneinta urheilua, mitä luonto ihmiselle suo. Miehet joko melovat umpinaisilla kanoottia muistuttavilla lautoilla avomerelle tai lähtevät liikkeelle jonkin pitkän niemen kärjestä. Sitten he odottavat, kunnes takaa tuleva korkea loiva aalto kohottaa heidät. Tällöin he antavat meloillansa pari voimakasta vetoa. Pysyen kantoaallon viettävällä puolella he luistelevat satoja metrejä «alamäkeä« kohden rantaa. Vauhti on huimaava. Tärkeintä on, että osaa antautua oikealla hetkellä aallon vietäväksi. Saman asian kokevat ne, jotka harrastavat moottoriveneurheilua. Kun pääsee «kantoaallon« päälle, saa ajaa aivan kuin alamäkeä, ja polttoainettakin kuluu vähemmän. Minulla on joskus sellainen tunto, että räpistelemme kristittyinä liian usein väärällä puolen kantoaaltoa. Näemme armon lakina ja yritämme päästä väkisin edessä pakenevan aallon harjalle, mutta emme kykenekään koskaan täyttämään havittelemiamme mittoja. Voima menee juuri tähän räpistelyyn. Sen sijaan tulisi odottaa armon meren seuraavaa aaltoa, joka yhtäkkiä nostaa ja tempaa mukaansa.

Meidän tulisi perustaa uskonvarmuutemme siihen, mitä Jumala on, eikä itseemme. Tämän sanoo selvästi 2 Tim. 2: 19: «Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: 'Herra tuntee omansa', ja: 'Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee'.« Jos olemme tuoneet syntimme ja tekemämme vääryydet valoon, saamme turvata siihen, että «Herra tuntee omansa«. «Hän on suurempi kuin sydämemme ja tietää kaiken.« Hän tietää, minkä verran astiani kestää elämän ahjossa. Ja hän ei kiusaa meitä yli voimiemme. Kun hän rusikoi, hän tietää, mihin hän pyrkii - minun ei tule sitä aina ymmärtää.

Etelä-Pohjanmaalla syntynyt äitini ei suostu menemään veneeseen, koska hän ei osaa uida, eikä lentokoneeseen, koska ei osaa lentää. Onnistuin silti kerran saamaan hänet leveään moottoriveneeseemme. Kokassa keikkui Marjo-tyttäremme riemuiten jokaisesta veneen heilahduksesta, ja samanaikaisesti piteli äitini pelosta vavisten kiinni veneen kummastakin laidasta. Pääsimme kuitenkin kaikki samanaikaisesti onnellisesti päämääräämme. Meissä kristityissä on niitä, joilla on aina vapiseva ja arka tunto Jumalan edessä, ja niitä, jotka tuntuvat etenevän huolettomasti keikutellen. Mutta pääasia on, että olemme perille vievässä veneessä. Ahdistunut ihminen, joka tahtoo pysyä Kristuksessa, saa uskoa pääsevänsä perille.

Jeesus koki rusentamisen ihmeen

«Sen tähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa« (Hebr. 2: 18). Getsemanen hepreankielinen nimi «gat shmanim« merkitsee 'öljyjen puristamoa'. Herran temppelin tuleen ei saanut sekoittaa vierasta tulta, ts. ei saanut käyttää samaa öljyä, mitä epäjumalantemppelit hankkivat lamppuihinsa. Tästä syystä juutalaiset olivat istuttaneet koko Öljyvuoren täyteen öljypuita. Niistä saadut öljymarjat käsiteltiin tarkalleen papiston ohjeiden mukaisesti. Täten ne olivat kultillisesti puhtaita. Öljymarjojen rusentaminen tapahtui Getsemanen öljykuurnissa.

Savenvalajan huoneessa totesimme, että «savi kapinoi pakkoa vastaan«. Öljymarjat puhuvat samasta hengellisen elämän laista: ne yksinkertaisesti «kopistetaan alas puusta«. Kun öljymarja on kypsä, se irtoaa hyvin herkästi. Tällöin tulevat korjaajanaiset ja koputtavat öljypuiden vartta karahkoillaan. Puiden juurelle levitetään sitä ennen liinaset. Kypsät marjat putoilevat kuin ukkossateen ensi pisarat alas maahan. Näin myös Jumalan siunaus tulee varmasti osaksemme, kun aika on kypsä. On turha käyttää karahkaa liian aikaisin - puu itse vain vioittuisi.

Kuva

Öljymarjojen koputusta

Getsemanessa Jeesuksen sydän rusennettiin. Hänen tuskansa pusertui verihikeen. Hän koki tuskan kasteen: «Minä olen kasteella kastettava ja kuinka minä olenkaan oleva ahdistettu, ennenkuin se on täytetty«. Jeesuksen kärsimys loi kuitenkin öljyn, jonka voimasta kaikki maailman temppelit saavat oikean evankeliumin valon. Jeesuksen oman astian kohtalo oli särkyä. Mutta tämä «astian särkyminen« loi ympärilleen siruja, joihin on kätketty Jumalan valtakunnan sisin siunaus. Sydämemme avautuu «taivaisiin asti« ja Jeesuksen rakkaus, joka «tyhjensi itsensä«, kirkastuu meille. Tämä rakkaus ei käytä pakkokeinoja, vaan kärsii itse sen, mikä olisi kuulunut meidän kannettavaksemme.

Savenvalajan huoneen sanoma

voi muodostua elämäämme kohottavaksi «kantoaalloksi« vain, jos taivumme tottelemaan Jumalan ääntä. Hän tahtoisi tehdä meistä «siunauksen astioita«. Todeksi jää silti: «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« Miten vastaan sydämelle kohonneisiin kysymyksiin? Olenko valmis olemaan kapinoimatta Jumalan kädessä? Suostunko saven osaan? Saako hän vaivata minua tahtonsa mukaan? Suostunko olemaan syrjässä, kun hän näkee sen parhaaksi? Saako hän viedä minut ahjoonsa? Saako hän jatkaa työtänsä, kunnes minusta tulee astia, joka «laulaa ja soi« ja jonka «lävitse voi nähdä«? Saako hän rusentaa minut, kun hän alkaa uuden elämänvaiheen kohdallani? Suostunko sekoitettavaksi uusiin työyhteyksiin? Saako hän tyhjentää sydämeni «sakasta«, joka katkeruuden muodossa on kerääntynyt sisimpäni pohjalle? Saako hän tyhjentää «astiasta astiaan«, jotta oma maku häviäisi edes jossain määrin elämästäni? Saako hän tyhjentää sydämeni, että olen kuin «vieroitettu lapsi äidin sylissä« ilman omia pyyteitä? Saako hän valita myös paikan, missä hän saa käyttää minua? «Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?« (Room. 9: 21). Saako hän täyttää minut elämän vedellä?


»Elävää vettä»

Vastatessamme näihin kysymyksiin emme saisi liioitella. Valaja näkee «astiansa läpi«. Sydämemme asenteesta riippuu, minkälaiset aarteet Jumala voi uskoa meille omillensa. Hänellä on kyllä «ollut vaivaa meistä väsymykseen asti«. Mutta hän tahtoisi silti täyttää meissä alkamansa hyvän työn. Parhaiten lienee kuvannut Valajansa kädessä olevan ihmisen tuntoja runoilija Aaro Hellaakoski, joka päätyi vaikean taistelun jälkeen elämänsä lopulla henkilökohtaiseen uskoon. Hänen kuollessaan perhe oli kerääntynyt hänen vuoteensa äärelle, ja siinä he lukivat yhdessä Isä meidän -rukouksen. Ahjonsa päivinä hän kirjoitti sanat, jotka tuskin koskaan harmenevat:

«Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta.
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett' olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.«


»Hänellä on ollut vaivaa meistä väsymykseen asti»

Rukous:

Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Tahdomme kiittää Sinua siitä, että Sinulle kelpaa tällainen rikkinäinen ja pilalle mennyt saviastia. Herra, emme tohdi pyytää, että tekisit enää tällaisesta astiaa taloutesi käyttöön - mutta uskallamme silti pyytää, että elämästämme rusentuisi se, mikä on väärällä tavalla omaa ja mikä häiritsee lähimmäistämme. Ja jos sitten tahdot liittää tällaisen rusennetun uusiin suunnitelmiisi, Herra, vaivaa meidät uudelleen ja aseta pöydällesi ja ahjoosi. Tiedämme, että Sinun tahtosi on sittenkin parhain. Siksi annamme sinulle valtuudet hoitaa elämäämme. Herra, tiedämme, että pakkoa et tahtoisi käyttää. Tee meistä astia siihen tehtävään, jonka uskot voivasi tällaiselle luovuttaa. Nimeesi ja rakkauteesi turvaten. Aamen.


http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html

_________________
Kuva

"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi". Ap. t. 16:31


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 2 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö